Kakkukekkerit Pukkilassa

Meillä on ollut suvussa tapana, että pidetään aina kahvikakut synttäripäivänä, mutta tänä vuonna mun virallinen synttäripäivä oli juhannuspäivänä, niin pidettiin ne seuraavana päivänä, siis sunnuntaina, isän mökillä Pukkilassa. Mulla ja isän kihlatulla, Outilla, on sama syntymäpäivä ja meidän vuosista tuli yhteensä 70, mutta mieleltämme ollaan ikinuoria. Ei musta kyllä tunnu yhtään vanhemmalta, vaikka olen ylittänyt sen kuuluisan ikäkynnyksen ja muuttunut teinistä aikuiseksi. Pitäiskö mun olla nyt kypsempi? Ei, kyllä mä taidan yhä olla yhtä lapsenmielinen kuin viikko sitten.

#systeriselfie á Jenny

Möksällä oltiin perusporukalla, johon kuului tietysti poikaystävni Marko, siskoni Jenny, tätini Anita, isäni Rane ja isän kihlattu Outi, lukuunottamatta äitiäni Helenaa, joka ei nyt jaksanut lähteä mukaan. Kahvittelusta mulla ei oo niin kauheasti kerrottavaa, mutta kuvia on sitäkin enemmän. Sen verran voin lyhyesti tiivistää, että syötiin hyvää ruokaa, juotiin skumppaa, maisteltiin kakkua, avattiin lahjoja ja ihailtiin isukin rakentamaa mökkiä, ihan perus synttärit siis. Ei enempää eikä vähempää, mut tälläset niiden olla pitääkin. 

Huomaa keneltä oon periny ilmevarastoni ♥ papi

Mökki & Anita

Outi ja isukki oli kokannut meille kanaa, maissia, kurkkusalaattia, fetasalaattia ja halloumisalaattia, sieniä pekoniin käärittynä, savustettuja sieniä ja sienisalaattia. Mainitsinko jo sienet? Meillä kaikki muut rakastaa sieniä, paitsi minä. Onneks salaattia ja kanaa riitti mulle runsaasti niin pystyin suosiolla olla koskematta sieniin, yök! Onneksi Anita oli leiponut mulle aivan ihanan mansikkarahkakakun ja ai että se oli hyvää. Oisin voinu syödä koko kakun, ellen ois ahdannut itteeni ihan täyteen jo muista ruuista. 

Marko & Delila 12.12.2013 --> ♥

Oon tällä hetkellä todella onnellinen. Tuntuu et kaikkia asiat alkaa vihdoin järjestyy ja vaikka mulla on vielä välillä stressiä raha-asioista ja muusta, musta tuntuu. että pahin alkaa olla jo takana. Nyt kun vielä saan muutkin elämän osa-alueet kuntoon, mun onnellisuuspalkki menee reippaasti yli asteikon. En tiiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Se voi olla täynnä uusia kärsimyksiä ja ikäviä asioita niiden hyvien rinnalla, mutta sen tiiän, että tällä mielentilalla olisin valmis vastaanottamaan avosylin vaikka jättiläishämähäkkiarmeijan, koska mulla on joku, joka seisoo mun rinnalla ja taistelee mun kanssa, tuli mitä tahansa vastaan.

En oo enää yksin.

Hyvää synttäriä minulle!

21.06.1994 klo 06:21 Helsingissä syntyi tyttövauva tähän maailmaan ja tänään, juhannuspäivänä 21.06.2014 se tyttö täytti 20 vuotta ja on siis virallisesti kasvanut ulos teini-iästä. Hyvästi lapsuus ja tervetuloa aikuisuus!

Kaikki ajattelevat muuttavansa maailmaa, mutta kukaan ei ajattele muuttavansa itseään

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa!
Mun ulkoasuremppa kesti moninkertaisesti odotettua kauemmin, mutta luulen sen tehneen oikeestaan aika hyvää, sillä se sai mut miettimään asioita oman elämän sekä blogin kannalta. Mun on lähiaikoina tehtävä isoja, elämää mullistavia päätöksiä, koska oon ottanu isoimman askeleen ja päättänyt saada oman elämäni kuntoon.

Tää mun bloggaaminen on jotenki tuntunut feikiltä. Sellasta kiiltokuvakansi-meininkiä, missä kerron mun ns. arjesta, kaikki on hyvin ja jee jee ja vaikka kaikki ei olis hyvin, ignooraan sen olankohautuksella ja sanon reippaana tyttönä, että kaikki kyllä järjestyy, vaikka musta ei tuntuisi siltä. Niin yltiöpositiivista. Oon unohtanut sen miksi alunperin päätin perustaa blogin. Halusin kirjoittaa omista tuntemuksistani, niistä syvimmistä ajatuksista, joita sisälläni on ja jotka odottavat vain ulospääsyä. Niistä ajatuksista joista ei välttämättä pysty puhumaan kenekään kanssa kasvotusten, mutta silti tarvitsee jonkinlaista tukea käydäkseen ne uudestaan läpi.

Oon aina halunnu kirjoittaa kasvoilla, niin että lukija saa jonkinlaisen otteen siitä ruudun takana olevasta ihmisestä ja luulen, et osittain sen takia ei oo ollu helppo avautuu, vaikka tietää tarvitsevansa sitä. Jotenki must tuntuu, että siinä pelkää menettävänsä jotain. Voi nimittäin olla, ja onkin, hyvin mahdollista, että sun tutut (ja varsinkin ne, joidenka et ehkä haluis tietävän sun elämästä mitään) lukee sun blogia ja aattelee susta vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi, ketä kiinnostaa? Se on sun elämäs, sinä itse teet itestäsi sen kuka oot, kukaan muu ei voi määrätä sitä. Miksi siis pitäis feikata ja olla joku helvetin superihminen koko ajan, jonka elämä on vaan sateenkaaria ja vaaleanpunasia yksisarvisia ja vain ja ainoastaan sen takia, että susta pidettäis? Niimpä. Ei siinä ookkaan mitään järkeä, mutta voisin jopa väittää, että 90% ihmisistä tekee niin, jollain tasolla. Sit on ne muutama rohkee, joka kulkee tasan omia polkujaan ja joita joko rakastetaan tai vihataan, mutta niitä ei kiinnosta, ne on sujut itsensä kanssa. Sellanen mäki haluan olla. Näiden ajatusten saattelemana oon päättänyt, ettei mun tarvitse miellyttää ketään, mä oon tasan se kuka aion olla, ainoastaan itseäni varten.